Kesän pyöräretkikokemuksia 2008

Tämä tarina on osittain julkaistu JYPS:in lehdessä 2009.

Makuja ja tuoksuja

Perinteisen matkakertomuksen sijaan kirjoitan tällä kertaa vähän filosofisempia mietteitä pyöräretkillä vastaan tulleista asioista. Ajelin viime kesänä n. 3100 km pyöräretkeilyä Suomessa. Terveys reistaili sen verran, että kovin kauaksi kotoa en tohtinut lähteä ja Euroopan kierros siirtyi jälleen tuonnemmaksi. Tuli ajeltua yli 60 kunnan alueella ja kymmeniä kaupunkeja ja taajamiakin nähtyä Ahvenanmaalta Ivaloon ja Simpeleeltä Pietarsaareen. Paljon ehti nähdä ja ajatella kaikenlaisia pyöräilyyn liittyviä asioita. Kesä oli keleiltään mahtava, sillä onnistuin olemaan enimmäkseen aina siellä, missä aurinko paistoi. Hellettä ei juuri ollut, mutta ei satanutkaan kuin se normaalimäärä, eli yksi kunnon sadepäivä viikossa.

Kesä oli todellinen mansikkakesä! En muista koskaan nähneeni tien varressa niin paljoa ahomansikoita kuin viime kesänä. Niitä oli pitkin Suomea, mutta varsinkin Saimaan kierroksella teitä reunusti monin paikoin suorastaan punainen mansikkamatto. Oli pakko aina välillä syödä kyläteiden varsilta kourakaupalla näitä herkkuja. Syksymmällä ruskan lähestyessä oli puolukoita myös hyvin tarjolla, ja matkalla rannikkoa pitkin Ouluun en sitten kauheasti muuta evästä tarvinnutkaan. Tauon tullen pieni koukkaus metsätietä sivuun, ja aina sai syödä vatsansa täyteen. Vadelmia oli suurin piirtein normaalisti.

Mansikkatauolla

Tuuli vinkuu

Pyöräilijät puhuvat usein tuulesta. Se kun tuppaa aina olemaan vastaan. Viime kesä tarjosi sekä rankimman vastatuulipäivän, että myös kovimman myötätuulen, missä koskaan olen ajanut. Biopositiivisena ihmisenä muistelen vain tuota jälkimmäistä. Säätiedotus lupasi etelänpuoleista myrskyä viimeiselle etapille Siikajoelta Ouluun. Ajelin aivan meren rantaa myötäillen alkumatkan ja Limingan jälkeen otin kurssin melkein suoraan pohjoiseen. Tuuli oli jo herännyt aamutokkurastaan täyteen uhoon. Alkoi Limingan valtava peltoaukea. Tauon jälkeen raskas täyteen lastattu pystyasentoinen retkipyöräni kulki aivan lepopulssilla reilut 25 km/h. Aloin polkea normaalilla matkateholla. Kun pääsin kunnolla aukealle metsän suojasta, oli vauhti saman tien rapiat 35 km/h. Tätä jatkui kilometrikaupalla ajaessani viivasuoraa kapeahkoa tietä kohti pohjoista. Peltoaukean keskivaiheilla vauhti alkoi pomppia yli 40 km/h, ja puuskan iskiessä täytyi ohjata tosissaan, että pysyi suurin piirtein omalla ajolinjallaan. Aloin polkea itsekin vähän reilummin ja meno muuttui aivan huikeaksi. Pari – kolme viimeistä kilometriä oli sellaista menoa, että en ehtinyt seurata edes nopeusmittaria, vaan kaikki keskittyminen meni suoraan ajamiseen, että muutamat takaa tulevat autot pääsivät sujuvasti ohitseni. Tunne oli jotenkin aavemainen, koska nopeudesta huolimatta vauhtituuli ei juuri tuntunut naamalla ja pyörä tuntui välillä suorastaan loikkivan eteenpäin. Oli outoa kokea vauhdin hurmaa keskellä tasaista peltoa!

Kaikki hauska loppuu aikanaan ja vasemmalle puolelle ilmestyneet metsäkaistaleet alkoivat pudottaa pikku hiljaa vauhtiani normaalimpiin lukemiin. Kyllä minulla oli hyvä perätuuppari aina Ouluun asti, mutta loppumatkasta tuli myös pikkuisen vettä ja tuuli oli kauhean pyörivää ja puuskaista, joten se ei enää auttanut matkantekoa samalla tavalla, vaan teki ajamisesta paikoitellen suorastaan hankalaa. Heti kun vierelle tuli vähän isompaa metsää, raahasin ensimmäisen pyörätielle pudonneen ison oksan tien sivuun. Taisi siis olla ihan oikea myrsky! Tätä risusavottaa tein päivän mittaan vielä muutaman kerran myöhemminkin.

Helpolla eivät päässeet tuulivoimalatkaan. Aamutuimaan vielä vähän kevyemmässä tuulessa kävin katsomassa meren rannassa kolmen tuulivoimalan taistelua tuulta vastaan. Yksi oli jo lepuuttanut itsensä ja nuokkui paikoillaan, mutta kaksi muuta taistelivat vielä kovaa tuulta vastaan. Kyllä siinä lavat notkuivat ja vinkuivat kun pyöräilin niiden alle. Vähän pelotti mennä niiden lähelle kun ajatteli, kuinka pahaa jälkeä katkennut lapa tekisi. Tosin ilmailuakin harrastaneena tiesin, kuinka paljon taipumista purjelentokoneen siivet ja helikopterin roottorin lavat kestävät, joten asioiden järkeily sai pelot vähitellen laantumaan. Sain kokea aikamoista myrskysinfoniaa!

Lepäisinkö levähdyspaikalla?

Tänä kesänä törmäsin useita kertoja erääseen mielenkiintoiseen ilmiöön. Maanteiden levähdyspaikkoja ei ole näköjään tarkoitettu pyöräilijöille! Jos pyörätie kulkee kokonaan erillään maantiestä, niin siltä ei ole koskaan liittymää ajoradan vieressä olevalle levähdyspaikalle. En tiedä miksi en ole tätä ennen oivaltanut, vai olenko vain pitänyt niitä yksittäisinä lipsahduksina. Nyt niitä tuli kuitenkin pienessä ajassa vastaan niin monta, että tajusin käytännön olevan maan tapa. Tällainen tilannehan on esimerkiksi Jyväskylän ja Laukaan välillä jossain Vihtavuoren paikkeilla olevalla levähdyspaikalla. Siinä pyörätien ja levähdyspaikan välillä on oja, vaikka ne ovat aivan vierekkäin. Levähdyspaikalle pääsee vain karauttamalla ojan yli niin että lasinsirut kilisevät ja savi roiskuu. Vastaan tuli myös sellaisia versioita levähdyspaikoista, joissa ojan lisäksi oli vielä jotain ruusu- tai pensasaitaa karkottamassa pyöräilijöitä. Välissä saattoi olla myös kymmeniä metrejä mäntyistä kangasmaata, jota pitkin välillä kävelin penkeille istuskelemaan ja jalkoja lepuuttamaan. Liikennesuunnittelijoiden mielestä pyöräilijät näyttävät siis olevan niin kovakuntoista porukkaa, että eivät he mitään levähdyspaikkoja tarvitse! Todellisuudessa tällaiset katoksella ja hyvillä penkeillä varustetut levähdyspaikat ovat pyöräilijöille todella tarpeellisia – varsinkin sateella. Aina välillä olisi myös mukava tyhjentää taskuihin kertynyttä roskataakkaa.

Missä ovat parhaat pyörätiet?

Vastaus ei ole aivan yksiselitteinen, sillä samankin kaupungin alueella laatu voi vaihdella laidasta laitaan. Kyllä minulla kuitenkin ”rantaruattalaisten” arvostus kasvoi kummasti viime kesänä. Pienissä ruotsinkielisissä rannikkokaupungeissa näyttäisi olevan usein hyvälaatuisia pyöräteitä. Taitaa tuo laatuajattelu näkyä muuallakin kuin TV-ohjelmissa. Ahvenanmaa on aivan kärkipäässä pyöräteiden laadussa yleensä, ja viitoitusten osalta erityisesti se on aivan omassa sarjassaan. Siellähän on muusta maasta poikkeava kunnollinen viitoitusjärjestelmä pyöräteillä. Viittoihin voi luottaa, koska nuoriso ei voi pyöritellä niitä, ja niitä pystyy lukemaan hyvin vauhdissakin. Rannikolta kun tulee sisämaahan, niin pyöräteiden laatu rapisee usein varsin nopeasti.

Pienillä paikkakunnilla tapaa muutoinkin aika usein hyviä pyöräteitä. Ilmeisesti suunnittelu on ollut pitkälti yhden henkilön varassa, ja jos tämä suunnittelija sattuu pyöräilemään itsekin, niin laatu voi olla ihan kohtuullista. Suuremmissa kaupungeissa tällaiset yksittäiset pyöräilyä ymmärtävät suunnittelijat eivät näköjään saa ääntään kuuluviin, ja jälki on sen näköistä. Toinen varma tapa löytää hyviä pyöräteitä on ajella isojen paperi- ja sellutehtaiden lähellä. Kun samaa tietä ajelee päivittäin tuhansia pyöräilijöitä, niin heitä näköjään pikkuisen kuunnellaankin. Osansa lienee myös tehtaiden varsin jykevillä työturvallisuusosastoilla, jotka painivat aina välillä myös työmatkaliikenteen turvallisuuden parissa. Paperitehdas lienee ollut oleellinen asia joidenkin kaupunkien koko pyörätieverkoston kehitykseen, kuten ilmeisesti Varkaudessa on käynyt joskus 1970-luvulla.

Ahvenanmaasta saa hyvän aasinsillan eteenpäin. Jos siis haluat ajaa hyvillä pyöräteillä, mene sinne missä on edes vähän panostettu polkupyöräturismiin. Turistihan ei ajele missä sattuu esteradalla, vaan polkupyöräturisti kaipaa mukavaa, nautinnollista ja turvallista matkantekoa, sekä palveluiden hyvää saavutettavuutta myös polkupyörällä. Nyt varmaan arvaattekin, mistä löysin kesän parhaat pyörätiet. No sieltä missä on paljon turisteja, eli Lapista. Koko Saariselän alueen tieverkosto oli kesän aikana kaivettu ylös peruskorjausta ja laajennusta varten, ja syksyllä ruska-aikaan sain ajella upouusilla paikoin vielä höyryävällä pyöräteillä. Mukavia ajolinjoja ja reittejä, ei kanttarin kanttaria missään, meinasi muljahtaa jopa Hollanti mieleen, mutta mäet saivat kyllä ajatukset palaamaan Lappiin. Kauppalehdestä (28.11.2008) lueskelin juuri sattumoisin tuosta Saariselän alueen tieverkoston kehitysprojektista, josta oli järjestetty oikein kansainvälinen suunnittelukilpailu. Ilmeisesti suomalaistenkin oli pakko suunnitella hyviä pyöräteitä, ettei koko projekti olisi mennyt ulkomaalaisille. Tässä siis yksi arvaus lisää hyviin pyöräteihin johtaneista syistä. Kannattaisikohan Jyväskylänkin pyöräteistä järjestää kansainvälisiä suunnittelukilpailuja? Laadun se ainakin nostaisi näköjään aivan uudelle tasolle.

Pitääkö viitoitus tiellä?

Yksi asia, mitä en voi Suomessa käsittää, on tuo pyöräteiden viitoitus. Miksi pitää rakentaa viitoitusjärjestelmä, jolla ei tee yhtään mitään (tämä ei siis koske Ahvenanmaata), vaikka sen saisi kuinka halvalla. Ai miksi ei tee mitään? Viitoituksessa on kaikki huonot puolet mitä ylipäätään voi keksiä: Viitat ovat aivan liian ylhäällä, ne ovat liian myöhään vasta keskellä risteystä, suoraan ajava ei näe minne on menossa, teksti on liian pientä, jne. Samanlaisia tienviisareitahan käytettiin maanteillä joskus sotien jälkeen, mutta miksi niitä pitää rakentaa vielä 2000-luvulla pyöräteille? Pahinta niissä on se, että niihin ei voi tippaakaan luottaa. Ne on väännetty rusetille jo muutamassa kuukaudessa ja nuoriso pyörittelee niitä kuin tuuliviirejä. Kaikki hauskannimiset viitat on napsittu irti kuin päivänkakkaran terälehdet ja viety kämpän seinälle koristeeksi. Ne eivät siis kestä pienintäkään ilkivaltaa. On rahan haaskausta yrittää ylläpitää tällaisia ja pyöritellä niitä kilpaa vandalistien kanssa.

Kyllähän monissa muissakin maissa on pyöräilijöille ja jalankulkijoille tällainen viisaritolppaviritykseen perustuva opastusjärjestelmä perusviitoituksena. Nämä viisarit ovat kuitenkin usein vähän isompia ja tukevampia kuin meillä, ja kestävät siten paljon paremmin. Niiden lisänä käytetään yleensä vielä pyöräilykarttoihin merkityillä pyöräilyreiteillä omia paljon parempia viitoitusmenetelmiä. Nämä viisaritolpat on yleensä tarkoitettu pääsääntöisesti jalankulkijoille, ja pyöräilyreittien ulkopuolella pyöräiltäessä myös pyöräilijöille.

Tiedätkö muuten, mihin rakennettiin Suomen ensimmäinen kevyenliikenteen viitoitus? Hattelmalan harjulle Hämeenlinnaan. Muistan vieläkin selvästi, kuinka töllistelin viittoja, kun ensi kertaa ajelin niiden ohjaamana retkipyörälläni kohden Riihimäkeä. Elettiin 1980-lukua. Koomisinta hommassa oli se, että viitoitus oli kustannettu luonnonsuojelubudjetista, eikä suinkaan tiemäärärahoista. Harjualuehan on suuri paikallinen luontokohde. Viitoitus sai aika paljon julkisuutta lehdissä, ja sitä alettiin vähitellen matkia muuallakin. Nyt ajelemme yhä näiden samanlaisten luontopoluille jalankulkijoille tarkoitettujen ja pyöräteille täysin sopimattomien viittatyyppien opastamana. Seuraavassa kuvassa on kunnollinen viitoitus Ahvenanmaalta.

Kunnollinen pyörätien viitoitus Ahvenanmaalta

Vaikka kuinka tiedän, että viittoihin ei voi luottaa, enkä ole enää vuosiin lukenut niistä juuri muuta kuin ”keskusta”- viittoja, niin kuitenkin ne tuppaavat koko ajan hämäämään suunnistusta ja syövät itseluottamusta. Minä siis suunnistan kaupunkien läpi yleensä vanhalla perinteisellä vuosikymmeniä testatulla menetelmällä, kompassisuuntimalla. Joko suurpiirteisesti auringosta, tai tiukan paikan tullen kompassin ja kartan avulla. Kadun nimillähän ei yleensä ole mitään väliä, kunhan ilmansuunta on oikea – paitsi illalla majapaikkaa etsiessä

Kaupungista ulos oikeaan suuntaan löytäminen olisi juuri se, mihin viitoitusta usein tarvitsisi, mutta siihen sitä ei ole suunniteltu lainkaan. On erittäin hankalaa löytää sellainen pyörätie, joka johtaa sille ainokaiselle kaupungista ulos oikeaan ilmansuuntaan vievälle tielle, jolla pyöräily on sallittu. Moottoritienhän löytää helposti pelkän kuuloaistin avulla, mutta näitä pikkuteitä, joissa pyöräily on sallittu, ei löydä pyöräteitä käyttämällä millään. Ajattele, että olet ajamassa Jämsästä Ouluun ja joudut ajamaan Jyväskylän läpi. Löytyykö Jyväskylän pyöräteiltä yhtään viittaa, joka ohjaa Ouluun? Ei minun tietääkseni. Eikä edes Äänekoskelle tai Tikkakoskelle. Viitoista löytyy vain seuraavan lähiön nimi. Autoteillä Oulun viittoja on kyllä tuhkatiheässä. Pyöräteiden viitoitus on yleensä tehty vain muutaman kilometrin ajoja silmällä pitäen, ja naapurikaupungeista ei yleensä ole mitään mainintaa. Poikkeuksiakin toki on, mutta valitettavan vähän. Kumpi oikeastaan tarvitsee viitoitusta enemmän, paikallinen naapurilähiöön ajava, vai pidemmällä reissulla oleva?

Kävikkönä Oulussa?

Kävin varta vasten Oulussa pyöräilemässä. Ouluhan on pyöräilymääriltään selvästi Suomen vilkkain kaupunki. Minua on jo pitkään vaivannut, mistä ihmeestä tämä voi johtua? Oli pakko käydä ottamassa asiasta selvää, ja pyöräillä rannikkoa pitkin Ouluun. Olen saanut sellaisen käsityksen, että Oulu olisi jotenkin pyöräily-ystävällisempi kaupunki kuin muut. Tämä käsitys rapisi kyllä heti ensimmäisen tunnin aikana. Pyörätiet ovat aivan yhtä huonoja kuin muuallakin, jopa mukulakiviä joutui paikoin ajelemaan. Rannikon lakeuksille pystyy kuitenkin tekemään helposti vähän suorempia ja jouhevampia tielinjauksia kuin karumpiin maastoihin, joten siinä on yksi selitys. Pyöräily Oulussa on siis energiatehokasta. Toinen selitys löytyi Oulun pyöräilykartasta. Siinä kerrottiin, että kaupungissa on 510 km kevyen liikenteen väyliä (Jyväskylässä reilut 300 km). Se on varsin paljon, ja joka kaupunginosasta on käyttökelpoinen pyörätie keskustaan, usein jopa useampiakin reittejä. Laajoilla esikaupunki- ja teollisuusalueilla näytti olevan aika paljon pyöräteitä myös työmatkalaisia varten.

Kolmas selitys löytyi myös kartasta. Kaupungin edustalla on saaria, ja näillä saarilla on paljon pieniä kevyenliikenteen siltoja ja kohtalaisen hyviä pyöräteitä hienossa puistomaastossa päätyen lopulta mm. Nallikarin rannoille. Tällä alueella uskoisin olevan kesäisin varsin vilkasta pyöräliikennettä, sillä alue on kuin luotu huvipyöräilyyn. Koko matkan Oulun läheisyydessä kulkee rannan tuntumassa vähintään yksi pyörätie; usein montakin, näköetäisyyden päässä toisistaan. Suurimpana syynä Oulun menestykseen pyöräilyrintamalla näen juuri tämän hyvin ja järkevästi linjatun kattavan pyörätieverkoston. Ei ole menty aina siitä missä aita on ollut matalin, vaan on keskitytty paljon pyöräreittien toimiviin linjauksiin useamman kilometrin pätkissä, mikä juuri tekee pyöräilystä mielekästä. Pyöräteiden jatkuvuus on ilmeisesti myös aika hyvä. Historiaan en ole kovin hyvin perehtynyt, mutta ilmeisesti Oulu on myös aloittanut pyörätienrakennuksen varsin aikaisessa vaiheessa, ja paljon hyvää on saatu aikaan jo 1980-luvulla. Kaikesta huolimatta en vieläkään täysin ymmärrä oululaisten suurta pyöräilyintoa; jotain minulta on täytynyt jäädä vieläkin huomaamatta. Tai sitten asia on niin, että jo hyvinkin vaatimattomilla parannuksilla pyörätien käytettävyyteen pyöräilijämäärän voi tuplata. Jos sinulla on parempia selityksiä asialle, kerro ihmeessä!

Kaiken kaikkiaan pyöräretkikesä oli suorastaan upea. Tuli nähtyä useita hienoja taidenäyttelyitä Retretistä navettagallerioihin; Sulkavan souduista Savonlinnan oopperajuhliin; Virallisista museoista erilaisiin kylähullujen kokoelmiin; Aidoista kullankaivajista työn touhussa Tankavaaran kultamuseon kokoelmiin. Polkupyörähän on mitä erinomaisin väline tutustuttaessa joka kylässä oleviin mitä kummallisimpiin nähtävyyksiin. Haikeana muistelee mennyttä kesää ja rasvaa piikkipyöräistä jäätynyttä talvipyörää taas ajokuntoon, mutta toisaalta aivot työskentelevät jo ensi kesän retkien suunnittelussa.

Esa Rantakangas

Vastaa

Time limit is exhausted. Please reload CAPTCHA.